There's some kind of light
at the end
When touching
the edge of her skin

Oon kuunnellut Blue Octoberia jo pitkään, varsinaisesti kertaakaan kunnolla kuulematta. Soinut erinäiset biisit taustalla muiden seassa.. Ensimmäistä kertaa kun kuuntelin joku viikko sitten, siis kuuntelin, niin totesin että "ei saatana, täähän on aivan sairaan loistava bändi."

Eli toisinsanoen, nämä varastivat mun mielen.

My words, they pour
Like children to the playground
Children to the playground
You make me smile

There's some kind of light at the end
Stoned, forgetful, and then
I'm drinking what used to be sin
And touching the edge of her skin

Siis oikeesti.. oon taas ihan myyty :) 

Ja viel ku oon tota The Host:ia lukiessani kuunnellu pääosin näitä, niin aina kun nyt kuuntelen biisejä Ugly Side ja You Make Me Smile ja Hate Me, ni tulee tää kirja mieleen.. Ja jotkut tietyt kohtaukset..

 

I only want you to see
My favorite part of me
And not my ugly side
Not my ugly side

 

So calm... and its so calm
and now it's dark
I look for you to light my heart
I'm in between the moon and where you are
I know... I can't be far

Varsinkin tämä Ugly Side:n loppu, tulee mieleen niin vahvasti Ian ja Wanda, kun Wanda tajuaa rakastavansa tätä.. (joo suomenkielisessä versiossa se on Vael... mikä nyt ei oo yhtään yhtä hyvä kun alkuperäisessä teoksessa. Wanderer, eli Wanda.. Vaeltaja elikkä Vael....)

 

Nyt mun on pakko perua kaikki mun aikaisemmat mietteet siitä, että tämä kirja olisi samaa kastia muiden kanssa. Ehei, ei alkuunkaan. En ole ikinä lukenut mitään yhtä hyvää. Siis a i v a n   käsittämättömän hyvä kirja. Voisin veikata, että tämän kirjan tulen lukemaan yhä uudestaan ja uudestaan, ehkä jopa useammin, kuin olen yhtään kirjaa tähän mennessä lukenut, saattaa muutaman vuoden jälkeen vetää jopa vertoja ensimmäsien Harry Potterin lukukerroille. Sen kun olen lukenut aina uudestaan uuden Potterin ilmestyttyä, ja kaikki niistä vielä pariin kertaan senkin jälkeen kun viimeinen on ilmestynyt, eli nopeasti laskettuna, 7 Potteria, Viisasten kiven lukenut ehkä 10 kertaa.
Eilen aamuyöstä sain kirjan päätökseen, tänäaamuna aloitin lukemaan loppua uudestaan, viimeiset 150 sivua uusiksi. Ei auta, tässä on niin upea loppu..
Joutuu nyt kyllä spoilaamaan kammottavan määrän (jättäkää lukematta, jos ette ole kirjaa lukeneet, mutta jos sen haluatte lukea, ette tämän pätkän jälkeen voi olla lukematta),
tämä on viimeisen luvun alusta. Niin raastavaa tuskaa, niin musertavaa surua, niin henkeäsalpaavaa ahdistusta.... Ja niin paljon rakkautta, niin käsittämättömän paljon...että oikeen sydäntä särkee. Ja lukija tuntee nämä kaikki tunteet, joita päähenkilö kokee... (tai ehkä mussa vaan on jotain vikaa...)
Voi kunpa, kunpa joskus voisi tuntea yhtä paljon rakkautta....


"Sinä. Et. Jätä. Minua." Ianin silmät leimusivat sinisinä liekkeinä, kirkkaampina kuin olin koskaan ennen nähnyt.
"Ian," kuiskasin. "Sinun täytyy käsittää, että... että minä en voi jäädä tänne. Sinun on pakko käsittää se."
"EI!" hän karjaisi.
Kavahdin kauemmaksi, ja äkkiä Ian lyyhistyi eteenpäin, lankesi polvilleen, kaatui minua vasten. Hän hautasi päänsä vatsaani, ja hänen kätensä puristuivat vyötäisilleni. Hän vapisi, vapisi rajusti, ja hänen rinnastaan purkautui äänekkäitä, epätoivoisia nyyhkäyksiä.


"Ian ei tullut mukaan. Se vain istui täällä sun kanssa - sanoi että samantekevää miltä näytät. Se ei antanut kenenkään koskea sormellakaan sun säilöön, ei edes mun eikä Melin. Mutta tälläkertaa tohtori antoi mun katsella. Vael, se oli tosi hienoa. Minä en käsitä mikset antanut mun katsella. Vaikka en minä saanut auttaa. Ian ei antanut kenenkään toisen koskea suhun."
Ian puristi kättäni ja kumartui kuiskaamaan hiusryöppyni lävitse. Hän puhui niin hiljaa, että vain minä kuulin. "Pidin sinua kädessäni, Vaeltaja. Ja olit niin kaunis."

Todays song: Mcfly - Down goes another one
On jotenki tosi epätodellinen olo ollu muutaman viimepäivän, joka saattaa toki ainakin osittain johtua siitä, että olen ollut viimeiset 2kk uppoutuneena fantasiakirjoihin.
Ja nyt on lempikirjasarjani saaneet päätökset. Kirjat vaikuttavat muhun aina tosi vahvasti. Ja mä oon ihan skidistä asti ahminu kirjoja aivan hullulla lailla. Välillä oli toki kuivia kausia, lähinnä teini-iässä. Jolloin se mun toimittajanura-haavekin jäi...
Se kyl oikeesti harmittaa vieläkin, että teininä oli muut kiinnostuksen kohteet ja kaverit kiinnostivat enemmän kuin kirjoittaminen ja lukeminen.
Mut ei sille enää mitään voi. Lukemisen olen taas aloittanut aikuistumisen myötä muutama vuosi sitten. Välillä luen enemmän, välillä vähemmän. Kirjoittaminen on jäänyt lähes kokonaan. Pidin vähänaikaa lifestyle blogia. Ihan vain itseäni varten, ei sillä tainnut olla yhtään lukijaakaan. Sekin vähäniinku jäi. Kun ei mun elämässä tapahdu mitään, niin kirjotin lähinnä fiiliksistä, ja kun rakastuin, ei ollut enää oikein mistä kirjoittaa. Onnellisena mä en oo ikinä kirjottanu, aina sillon kun on ollut masentunut tai muutenvain surullinen. (jota nuorena kesti lähes jatkuvalla syötöllä, lapsesta asti..) Yläasteella kaikki muuttui oikeestaan, vaikka edelleenkin olin yksinäinen ja surullinen. Mutta pinnallisia kavereita löytyi, joiden kanssa hengailla. Ja se oli suuri muutos aikaisempaan. Vaikka ei tyydyttävää, niin miellyttävää kuitenkin. Ja se oli asia, joka muutti kaiken.

Koko elämäni ajan olen kuitenkin ollut yksinäinen susi. Vaikka ympärillä on ollut ihmisiä paljon, lähelle olen päästänyt vain yhden kerrallaan. Harva ihminen pystyy sanomaan, että olisi minut oikeasti tuntenut. En helpolla päästä lähelle. Minulla on paljon tuttuja ja "kavereitakin", mutta vain kolme ystävää. Kolme ihmistä, joiden kanssa viitsin viettää aikaa. Ja heistäkin jokainen tuntee minut eri tavalla. Yksi heistä on tuntenut minut läpi elämäni. Päiväkodista asti. Olen hyvin iloinen, että olemme vieläkin läheisissä väleissä, yläaste meinasi meinaan pilata kaiken. Hän tarvitsi egobuustausta, ja purki sen minuun....
Mutta siitä on päästy. Nykyään olemme läheisempiä kuin koskaan.
And I'm happy.

 

Miten mä kaipaankaan Italiaan. For real. Lueskelin tossa Glorian Ruoka & Viini lehteä, ja siellähän olikin juttua Roomasta, rooman ravintoloista, trattorioista yms. Sitä lukiessa tuli kamala himo päästä Roomaan. Muutenkin olen halunnut jo pitkään mennä käymään joskus Roomassa. Kun olimme Torinossa, rakastuin Italiaan. Eikä siitä nyt taida olla paluuta.
Mutta kuten olen jo aikaisemminkin kelaillut, jos haluaa matkustaa Italiassa muualle, kuin isoihin turistikaupunkeihin, olisi kieltä välttämätöntä osata. Eivät italialaiset osaa englantia, muuta kuin suurissa kaupungeissa. Jos eivät paikalliset osaa edes lukea, kuinka he voisivat osata englantia? Eivät mitenkään.
Mutta joudun varmaan odottamaan aika pitkään, ennenkuin pääsen matkustamaan Roomaan, tai Venetsiaan. Tai johonkin toiseen kaupunkiin. Sisiliassakin olisi ihanaa käydä, sinne tarvitsisi kyllä englantia osaavan paikallisen oppaaksi..
Koska minulla ei ole montaakaan ystävää, ei minulla oikein matkaseuraa ole. Ystäväni matkustavat mieluummin miestensä kanssa, kuten minäkin tosin. Mutta koska poikaystäväni on juuri nyt Kööpenhaminassa, ja jos pärjäävät kilpailussa, jatkavat kuukauden päästä jonnekin muualle, ei minulla tule olemaan matkaseuraa ennen talvea.. Tai kevättä. Talvella ei millään viitsisi lähteä. Syksy olisi jees, mutta ei hän saa lomaa töistä varmastikaan niin pian.
Äitin kanssa toisaalta voisi myös käydä reissussa, mutta ei se varmaankaan onnistuisi, veljet alkaisivat mankumaan mukaan. Enkä minä heidän kanssa halua lähteä. He vain mököttäisivät ja mäkättäisivät kun tahtoisin hienosti syömään ja shoppailemaan. Ei heitä kiinnosta samat asiat.
Ei kyllä poikaystäväänikään, mutta hän ei mäkätä. :D
Ei auta, onneksi sentään mennään äidin ja pikkuveljen kanssa kuukauden päästä käymään Tukholmassa, ehkä se auttaa kaukokaipuuseen hetkellisesti. Jotta jaksaisi ainakin sinne syksyyn asti. Yksin en kyllä lähde, se on saletti. Eksyisin varmasti ja kaikkea. Tulisi yksinäistä.

Mä en kyllä tiedä, mitä mä tekisin ilman musiikkia. Mä olen koko pienen elämäni elänyt musiikille. Ensimmäisen levyni taisin ostaa 7 vuotiaana. Ja samana vuonna sain ensimmäisen kannettavan cd-soittimen. Ja siitä lähtien, musiikki on kuulunut mun jokaiseen päivään, lähes jokaiseen hetkeen. Ilman sitä, en voisi elää.
Musiikkimaku on vaihdellut iän myötä, pääpiirteittäin pysynyt kumminkin samana, olen AINA pitänyt rock-musiikista. Ala-asteella pop vaihe, yläasteella oli synkempi vaihe, ammattikoulussa "hippi"vaihe. Nykyään pidän musiikista hyvin laajalti, tosin yläasteen ja ammattikoulun vaiheet ovat menneet ohi, enkä pidä enää raskaasta metallista enkä reggaesta saatika trancesta. Yäk. Mutta jopa näinä aikoina, on rock ja sen alalajit olleet osa elämääni.
Nuorempana kokeilin josko olisi kiinnostus riittänyt soittamiseenkin. Ala-asteella tietysti oli pakko käydä pianotunneilla, ja tietysti, pakotettuna niistä ei nauttinut ja se tuntui kamalalta. Ala-asteella kokeilin myös basson soittoa, sitä jaksoin pari vuotta. Ikinä en innostunut kuitenkaan todella paljoa. Kitaraakin yritin yläasteella vähän tapailla.. Sekin jäi muutamaan kertaan. Laulamista kuorossa kokeilin yläasteella, siitä pidin, mutta sekin jäi sitten yläasteeseen.. Eipä olis ollu mahdollisuutta enää vaan "hupi"mielessä sitä harrastella, kun en lukioon jatkanut vaan menin ammattikouluun.
Vaikka rakastan musiikkia, enkä voisi elää ilman sitä, on osaamiseni ja kiinnostukseni kohdistuneet lähinnä sen kuunteluun, ei niinkään sen tekemiseen.