Nyt mun on pakko perua kaikki mun aikaisemmat mietteet siitä, että tämä kirja olisi samaa kastia muiden kanssa. Ehei, ei alkuunkaan. En ole ikinä lukenut mitään yhtä hyvää. Siis a i v a n   käsittämättömän hyvä kirja. Voisin veikata, että tämän kirjan tulen lukemaan yhä uudestaan ja uudestaan, ehkä jopa useammin, kuin olen yhtään kirjaa tähän mennessä lukenut, saattaa muutaman vuoden jälkeen vetää jopa vertoja ensimmäsien Harry Potterin lukukerroille. Sen kun olen lukenut aina uudestaan uuden Potterin ilmestyttyä, ja kaikki niistä vielä pariin kertaan senkin jälkeen kun viimeinen on ilmestynyt, eli nopeasti laskettuna, 7 Potteria, Viisasten kiven lukenut ehkä 10 kertaa.
Eilen aamuyöstä sain kirjan päätökseen, tänäaamuna aloitin lukemaan loppua uudestaan, viimeiset 150 sivua uusiksi. Ei auta, tässä on niin upea loppu..
Joutuu nyt kyllä spoilaamaan kammottavan määrän (jättäkää lukematta, jos ette ole kirjaa lukeneet, mutta jos sen haluatte lukea, ette tämän pätkän jälkeen voi olla lukematta),
tämä on viimeisen luvun alusta. Niin raastavaa tuskaa, niin musertavaa surua, niin henkeäsalpaavaa ahdistusta.... Ja niin paljon rakkautta, niin käsittämättömän paljon...että oikeen sydäntä särkee. Ja lukija tuntee nämä kaikki tunteet, joita päähenkilö kokee... (tai ehkä mussa vaan on jotain vikaa...)
Voi kunpa, kunpa joskus voisi tuntea yhtä paljon rakkautta....


"Sinä. Et. Jätä. Minua." Ianin silmät leimusivat sinisinä liekkeinä, kirkkaampina kuin olin koskaan ennen nähnyt.
"Ian," kuiskasin. "Sinun täytyy käsittää, että... että minä en voi jäädä tänne. Sinun on pakko käsittää se."
"EI!" hän karjaisi.
Kavahdin kauemmaksi, ja äkkiä Ian lyyhistyi eteenpäin, lankesi polvilleen, kaatui minua vasten. Hän hautasi päänsä vatsaani, ja hänen kätensä puristuivat vyötäisilleni. Hän vapisi, vapisi rajusti, ja hänen rinnastaan purkautui äänekkäitä, epätoivoisia nyyhkäyksiä.


"Ian ei tullut mukaan. Se vain istui täällä sun kanssa - sanoi että samantekevää miltä näytät. Se ei antanut kenenkään koskea sormellakaan sun säilöön, ei edes mun eikä Melin. Mutta tälläkertaa tohtori antoi mun katsella. Vael, se oli tosi hienoa. Minä en käsitä mikset antanut mun katsella. Vaikka en minä saanut auttaa. Ian ei antanut kenenkään toisen koskea suhun."
Ian puristi kättäni ja kumartui kuiskaamaan hiusryöppyni lävitse. Hän puhui niin hiljaa, että vain minä kuulin. "Pidin sinua kädessäni, Vaeltaja. Ja olit niin kaunis."